Johannan haku

Suomi – Ruotsi 2 – 1 eli Miran vaihto Johannaan

Johanna Alienin ja Lumikin kanssa Hiittisissä

Kun perheen pääluku kasvoi kolmella aikaisempaan purjehdushenkilölukumäärään nähden alkoi mielessä itää ajatus tilavammasta veneestä. Lähtökohtana toimivat siis Miran mitat eli pituus 9,30 ja leveys 2,20. Näistä mitoista oli tietenkin perin helpooa päästä yli, mutta kun itsepäisesti oli tarkoitus pitää kiinni materiaalistakin pieneni tarjonta reippaan puoleisesti. Siksi markkinakatsaus ulotttui myös Ruotsin puolelle jossa tunnetusti hintataso on n. 30% edullisempi ja alusten kunto yleisesti parempi. Varsinkin pituus oli helppo ylittää, kaupan oli viime vuonna ainakin yksi A-vene – pituus 10,5 m -, muutama saaristoristeilijä – pituudet yli 11 m – ja ainakin yksi iso Scylla – pituus 9,60 m. ja epälukuisa määrä muita puuveneitä Suomi-Ruotsi akselilla. Kun vaatimuksiin astui mukaan vankka rakenne putosivat ainakin kaikki saaristoristeilijät ja A pois, tosin ne olisivat pudonneet joka tapauksessa, sillä yksi lisävaatimus oli selvitä Hangon Läntisen yli kryssimällä reippaassa kelissä ilman, että sanottavia pärskeitä päätyisi kannelle asti. Jäljelle jäi Suomen puolelta korkeintaan Scylla ja sehän ei tunnetusti kryssi mitenkään joten se siitä. Sopiviksi varteenotettaviksi vaihtoehdoiksi jäivät Ö:t ja H:t, joista jälkimmäisellä ei ole mitään tekemistä tunnetumman H-veneen kanssa, paitsi se, että molemmat ovat purjeveneitä. Nämä H:than ovat meriristeilijöitä eli varsin samanlaisia kuin Ö:t. Tässä oli huomattavana apuna Svenska Kryssarklubbenin matrikkeli vuodelta 1989, josta käy selville myös veneiden mitat – SPL, ottakaa oppia! Katse kääntyi selkeästi länteen ja oli aika valjastaa nykytekniikka apuun.

Surffailin netissä hakien venepörssejä ja muita mahdollisia kohteita joissa olisi veneitä myynnissä. Kun löysin SYS:n (Sail Yacht Society) kotisivut alkoi Ruotsin venekanta puisten alusten osalta kirkastua. Sivut pitävät sisällään suurimman osan, pääasiassa Ruotsin, vanhemmista puuveneistä, lukumäärä taitaa pyöriä jossain sadan paremmalla puolella. Linkki ko. sivuille on ainakin seuramme kotisivuilla. Bongailin ”Till salu”-osaa epäsäännöllisen säännöllisesti löytämättä mitään mielenkiintoista, kunnes alkukesä -98 koitti ja sivuille ilmestyi myytäväksi Ö10, Johanna nimeltään. Kuvasta selvisi tosin se tosiseikka, ettei kyse ollut perinteisestä Ö-luokan veneestä, sillä Johannan keula muistutti enemmän troolarin kuin perinteistä Ö:n keulaa. Ehkä juuri tuo keula ja sopivat mitat: pituus 10.50, leveys 2.80, syväys 1.96, uppouma 9000 kg, purjepinta-ala 50 m2 (fokka ja iso) sekä sopiva moottori edellä mainittuihin mittoihin eli 37 hv diesel herättivät mielenkiinnon. Vielä kun kuvioihin tuli mukaan työmatka elokuussa -98 oli ilmiselvää, että otin työmatkani ohjelmaan mahdollisen uuden veneen katsastamisen.

Johanna piti kesäsatamaa Dalarössä eli reilun puolen tunnin ajomatkan päässä Tukholmasta etelään. Karautin paikalle ruotsalais-kollegalta lainaamallani juuri pakasta vedetyllä mobiililla, jonka avaimet sain hivenen vapisevasta kädestä varoituksen kera: auto ei ole kuin pari päivää vanha joten ota varovasti… Minäkö joku viiden pennin Vatanen? – ei pidä paikkaansa!

Kun pääsin Dalarön pienvenesatamaan, katseeni havaitsi heti suuremmitta vaikeuksitta sataman korkeimman puumaston. Mielessä juolahti ajatus, mutta tungin sen taka-alalle ja etsin venettä enemmän veden pinnalta. Päädyin lopulta samaisen puumaston luo jossa Johannan omistaja odotteli. Tom pyysi astumaan alukseen – nimenomaan alukseen, ei veneeseen! Johannassa oli jotain laivamaista, joka vei mukanaan hitaasti mutta vääjäämättömästi. Silmiinpistävää oli lähes seisomakorkeus kannen alla aina skanssiin saakka ja doghouse. Johannassahan ei perinteistä ruffia ole, se on korvattu pienellä doghousella ja kansi on perin tasainen, jopa niin suuressa määrin että sille mahtuisi jolla (älä naurata….) poikittain maston taakse. Koko 10,50 metirä oli käytetty erittäin tehokkaasti hyödyksi, sillä takakansi oli vain 30 cm pitkä. Runko oli mahonkia ja rakennettu teräs- ja tammikaarille painoa sen enempää optimoimatta ja siitä syystä se oli kovatkin kelit (25 m/s) kestänyt valittamatta. Tosin aikaisempi omistaja oli telonut maston jossain Landsortin ulkopuolella 80-luvun lopulla, mutta nyt se oli vain hyvä asia, sillä tilalla oli perin uudenveroinen kuusipuinen masto ja puomi. Rikiin käytetty puuaines oli poissa Ruotsin urkuvalikoimasta, sillä se oli haettu tunnetulta urkujen veistäjältä eli se oli riittävän kauan kuivunutta ja vähäoksaista. Aikani jutusteltuani omistajan kanssa ja dokumentoituani Johannan tulevaa tutkiskelua varten alkoi kotimatka ja lupaus palata asiaan joka tapauksessa.

Syksy koitti, Mira nousi Sommarön telakalle odottelemaan kansiremonttia ja venekaupat kummittelivat mielissä. Kynnyskysymyksenä oli se, etten missään nimessä halunnut päätyä nollan tai kahden veneen loukkuun. Tästä voidaan – kun tiedetäään puuveneiden keskimääräinen myyyntiaika – yksinkertaisesti johtaa, että Miran on oltava kaupassa mukana, jotta valuuttaa ja veneitä voidaan vaihtaa. Kun olin tässä onnistunut oli jäljellä vielä Miran tutkiminen joulukuun loppupuolella ja Johannan tammikuussa. Asiat alkoivat selvitä ja paperit allekirjoitettiin alkukeväällä. Paperipuuhastelun jälkeen energiani kanavoitui Miran kanteen, johon uusi kangas saapui aina Skotlannista asti, tosin Farsonsin kautta.

Vajaat 20 metriä tuhtia kangasta, 500 g kuparinupeja ja 5L kansimaalia kanteen ei sujunut aivan alkuperäisten aikataulusuunnitelmien mukaisesti. Muunmuassa vanhojen kuparinupien poisnyppiminen vei muutaman viikonlopun, sillä niitä oli 3 cm välein ja jotkut istuivat perin tiukassa. Sen jälkeen oli aika pakkeloida, hioa, pakkeloida, hioa, pakkeloida, hioa….. kantta kunnes olin tyytyväinen ja saatoin maalata ja naulata kuparinupeilla uuden kankaan kiinni. Kevät eteni ja valjastin tavoilleni uskottomasti jopa konevoimaisen hiomakoneen projektiin. Epäkeskohiomakone pelasti sen mitä pelastettavissa oli: aikaa kului huomattavasti vähemmän kannen hiomiseen, ja saman efektin havaitsin kylkien hionnassa ennen ensimmäistä lakkakerrosta. Homma sujui perin kivuttomasti ja kaiken kukkuraksi hiontajälki oli hienoa paperia käyttäen täydellinen ilman naarmuja lakkapinnassa. Kun investoin lisäksi uuteen COD-tyyppiseen lakkaan jota ei tarvinnut välihioa – jippiii!!! Kevät oli suurelta osin melko kolea ja Miran saumat pysyivät hyvin ummessa. Veteen Mira laskettiin ”lähes” valmiina 7.6.

Vaihto-operaation oli määrä tapahtua Maarianhaminassa kesäkuun alkupuolella. Aikataulu venyi muutamalla viikolla molemminpuolisten kiireiden vuoksi ja lopulta Mira purjehdittiin Maarianhaminaan allekirjoittaneen, Aimon ja Ilexin voimin viidessä päivässä kesäkuun puolivälin jälkeen. Kihti ylitettiin yöllä pysähdyttyämme sitä ennen gourmet-spydärille uudistettuun Korppoströmin kaupan yhteyteen avattuun ravintolaan. Koska paikalla oli A-oikeudet saatoimme säästää matkan Jalluvarantoja nauttimalla perinteisen joka 10 mpk:n välein otetun naukun ravitsemusliikkeessä. Navigaattori nimittäin ilmoitti Miran olevan jälleen seuraavalla pienemmällä kymmenluvulla Maarianhaminasta kiinnittyessämme kaupan laituriin. Kihdin ylitykseen kuului, tottakai, keulapurjeen vaihto pienempään keskellä Kihtiä pimeässsä tuulen yllyttyä.

Maarianhaminassa olimme 18.6 torstaina. Ohjelmassa oli seuraavina muutamina päivinä minigolfturnauksia, verovapaiden virvokkeiden ja niiden kuriirin eli uuden gastin (JaTu) vastaanotto, tutustuminen paikalliseen merimuseoon ja terassielämää. 20.6 kalenteriin kirjautui uusi yli yön kestävä liputuspäivä eli Johannan ja Miran omistajan vaihdos. Sitä edelsi hirveä härdelli eli tavaroiden siirtäminen veneestä toiseen.

Muodollisuuksien jälkeen alkoi paluumatkalle lähtö. Se tosin lykkäytyi parilla päivällä sillä tuuli yltyi navakaksi eteläiseksi ja päätimme odottaa kevyempää keliä ensimmäiseksi purjehdukseksi. Ensimmäinen rykäys oli Maarianhaminasta Kihdin yli puolimatkan krouville eli Korpoströmin kaupalle.

Paluumatkan toisen päivän aikana ilman täyttivät tekstiviestit, kun Lumikki kyseli sijaintiamme. Kysely päätyi Lumikin, Alienin ja Johannan tapaamiseen Hiittisten saaristossa. Kyseisen päivän illan – yön – aikaisen aamun aikana maailma parani usealla dekaadilla Johannan kajuutassa samalla kun virvokkeet vähenivät ja loputtuaan pakottivat maailmanparantajat nukkumaan muutaman tunnin.

Aamulla lähdimme rivakasti liikkeelle, sillä tuuli oli aamun tuntien aikana kääntynyt perän puolelle ja olo alkoi tuntua senkin takia epämiellyttävältä ja levottomalta. Pääsimme Hangon Läntisen yli luovien ja päädyimme Hankoon muutamaa minuuttia ennen ukkoskuuroa. Illalla nautimme olonmukaiset (ainakin allekirjoittaneen osalta) pizat eli Hangoverit, jotka osoittautuivat erinomaisiksi.

Hangosta matkamme suuntautui Inkooseen, jonne mahduimme vielä valoisan aikaan. Olin matkalla selvittänyt meriveden korkeuden ja se oli lupaavasti +0:n paikkeilla joten oli todennäköistä, että mahtuisimme perille saakka ilman lapioita. Johannan syväyshän on 1,96 m ja Inkoon kirkonkylän satama on syvyydeltään 2,0 m paikkeilla. Pehmeä muta otti köliin kiinni kahta metriä ennen laituria, mutta pienellä kaasun lisäämisellä taitoimme matkan viimeiset metrit.

Kesän ohjelmaan kuului tämän jälkeen Juhannuspurjehdus, kolmen viikon kesälomapurjehdus Muumimaailmaan ja Viaporin Tuoppi.

stobe-johanna.jpg

t. hh

Website Security Test